Daddy

Puhuin tuossa aikaisemmin, että tekisin merkinnän pelkästään isästäni. Aihe ei oikein liity siihen, millaisena nään oman blogini, mutta olin valmis tekemään poikkeuksen asiassa. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä päivitystä jo useamman päivän ja jokaisena kertana olen pyyhkinyt sen pois, koska koskaan se ei ole sellainen millaisen tahtoisin julkaista. Joskus kerron liikaa ja joskus liian vähän, ettei kukaan saisi kiinni siitä langasta, mitä pitäisi seurata.

En oikein tiennyt kuinka voisin aloittaa kertomaan ihmisestä, jonka olen menettänyt ja kuinka esittää asiat myös niin, että jokainen ymmärtäisi sen menetyksen tuskan. Tykkään puhua paljon isästäni, koska se auttaa minua siinä, että varmasti muistan kaiken. Tahdon pitää isäni muistoa elossa, vaikka se sitten tarkoittaisi, että joutuisin puhumaan isästäni useasti. Usein puhuminen vaan on mahdotonta, koska saan osakseni sääliviä katseita ja lohduttavia sanoja tai muuten vaan surullisia ilmeitä. Tavallaan toivoisin, että ihmiset ei säälisi minua vaan kuuntelisi ja juttelisi ja antaisi kertoa ihania asioita. Minulla on oikeastaan vain yksi ystävä, joka lähtee nauramaan kanssani hyville muistoille, koska on ollut itsekin vahvasti mukana minun perheeni elämässä ja tuntee isäni myös hyvin. Siitä olen kiitollinen, että joku ymmärtää.

Isäni kuoli 24.2.2012 ja tosiaan hetki sitten tuli vuosi täyteen ilman häntä. Tuohon vuoteen on mahtunut niin paljon surua, iloa ja uusia asioita, että tuskin mikään muu vuosi on tuonut tullessaan niin paljon pahaa kuin hyvääkin. Omalla tavallaan olen niin kiitollinen kaikesta hyvästä, mutta ehkä jokainen ihminen joutuu kokemaan hyvän rinnalla aina vastapainoksi jotain kamalaa, että ansaitsisi parempia asioita elämässään. Toisaalta sen ymmärtää.

Ehkä eniten tahtoin kertoa siitä, kuinka kuulin isäni kuolleen. Olin tietoinen isän sairaudesta ja sen näki myös kauas. Isäni kertoi usein ennen kuolemaansa, kuinka tunsi olonsa huonoksi ja hän oli paljon kuumeessa. Isäni asui toisessa kaupungissa, jonka vuoksi hän tänne tullessaan vietti usein viikonloppuja luonani. Marraskuun ja joulun aikoihin alkoi merkkejä näkymään vahvasti, koska isä oli usein kipeä ja kertoi tuntevansa kipua varsinkin keuhkoissa ja rintakehässään. Isäni ei valitettavasti uskaltanut mennä lääkäriin, koska varmasti pelkäsi, mitä sieltä sanotaan. Isäni vietti viimeisimmän kerran pidemmän ajan luonani minun syntämäpäivilläni tammikuussa. Silloin kutsuin myös hänen puolen sukulaisia, jotka saivat tavata isäni pitkän ajan jälkeen. Heillä oli omat sotkunsa, jonka vuoksi näkeminen oli jäänyt, koska isääni hävetti nähdä sukuaan. Kuitenkin kaikki sotkut unohtuivat pitkän ajan näkemättömyyden jälkeen ja katsoin hymyillen kun isä vitsaili veljensä kanssa ja nautti selvästi tilanteesta. Sinä samaisena päivänä otettiin myös isästäni viimeinen valokuva, jonka sain onneksi jakaa hänen kanssaan.

Siitä meni hetki aikaa, jonka jälkeen isäni saatiin viimein pakotettua lääkäriin. Kuvissa näkyikin jotain, jota isäni ei millään olisi tahtonut meille lapsille kertoa, mutta onneksi äitini suostutteli isäni kertomaan sillä varjolla, että me ei annettaisi koskaan anteeksi jos ei tiedettäisi. Isäni ei itkenyt koskaan, mutta äitini vannoi, että näin tapahtui kun isä kertoi diagnoosin. Kertoi kuinka pelotti ja ei ollut valmis lähtemään ja jättämään myös meitä lapsia. Isäni siis sairasti keuhkosyöpää, jota oli mahdotonta leikata.

Soitin heti asian kuultuani isälleni ja suunnilleen rukoilin häntä muuttamaan takaisin meidän kaikkien muiden luokse, koska hän tulisi tarvitsemaan tukiverkkoa ympärilleen ja tuskin työpaikkakaan olisi enää este, koska ei voisi töitä tehdä. Tätä isä alkoikin suunnitella oikeasti.

Näin isäni viimeisen kerran 21.-22.2.212, en muista kumpi päivä se oli edes, koska kaikki muistot on sinänsä hyvin hataria järkytyksen vuoksi. Muistan kuinka otin kamerani mukaan ajatuksena kuvata isääni ja pyytää häneltä suurta palvelusta puhua kameran kautta meille kaikille, että voisin näyttää sen hautajaisissa, mutta ideani meni pahasti pieleen, koska paikalla oli muitakin ihmisiä ja en vaan saanut hetkeäkään rauhaa isäni kanssa kahdestaan. Lopulta unohdin asian, kun tuli kiire jo lähteä. Siitä olen kuitenkin onnellinen, että viimeisenä kertana kun näin isäni, sain halata häntä pitkään. Muistelen tuota halausta usein, koska meillä oli tapana muutenkin aina nähdessämme halata ja samoin hyvästien saapuessa. Sitä halausta en unohda koskaan, koska isäni tärisi. Hän vaikutti sinä päivänä voivan paremmin kuin aikoihin, kuume oli kaikonnut ja väri oli palannut hänen kasvoilleen. Hän näytti paljon paremmalta. Elävältä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ennen kuolemaansa, ihmisen kunto saattaa hetkeksi kohota kummasti.

Isäni kuitenkin joutui lähtemään takaisin kotikaupunkiinsa, koska hoidot olivat alkamassa pian. Hoidot kuitenkin taas viivästyi ja isäni kirosikin, että olisi voinut olla kanssamme pidempään ja meni hoitojen vuoksi turhaan takaisin liian aikaisin ollakseen vain yksin kotonaan. Isäni ei siis koskaan edes ehtinyt saada hoitoa hitaan järjestelmän vuoksi. Vaikka tämä syöpä tuntui mahdottomalta päihittää, olisi jotain edes voinut yrittää.

Perjantaina 24.2.2012 kuitenkin tapahtui. Isäni soitti minulle illalla 23.2 ja jutteli vähän mitä sattuu ja naurettiin ja keskusteltiin kaikesta, hän kertoi ohimennen että oli mennyt tekemään vähän lumitöitä, koska ei meinannut päästä ovestaan ulos. Siitä oli kuullema tullut heikko olo. Puhelu kuitenkin loppui äkisti, koska joku muu soitti isälleni samaan aikaan. Toivoteltiin hyvät yöt ja kerrottiin rakastavamme. Isäni viimeisiksi sanoiksi minulle jäi se, että hän soittaa huomenna. "Muistakin vastata!"

Olin perjantaina töissä ja töiden jälkeen päätin mennä äitini mukana kaupungille. Mummoni soitti minulle, että on vähän huolissaan kun ei saa isääni kiinni. Olivat soitelleet koko aamun, mutta nyt isä ei vastannutkaan. Vakuuttelin mummolle, että ehkä isä viimein pääsi tapaamaan lääkäriä eikä voinut vastata, että jospa kaikki on kunnossa. Mummo ei kuitenkaan tyytynyt vastaukseen vaan käski kaivamaan isän työnantajan ja hyvän ystävän numeron hänelle. Kun numero löytyi, lopetti mummo puhelun kanssani.

Ehdimme mennä nykyisen työpaikkani sisätiloihin, kun äidin puhelin soi. Isän veli soitti. Äitin ilme muuttui sekunnissa ja en unohda sitä koskaan. Ainut asia, mitä äiti sanoi puhelun aikana oli: "Oliko hän yksin?" Äidin ei koskaan tarvinnut kertoa minulle, mitä puhelun sisältö oli, koska tiesin sen jo. Isäni oli kuollut. Hän oli ehtinyt soittaa ambulanssin kun pahin alkoi ja tulla ulos odottamaan autoa. Isä oli kuollut juuri kun ambulanssi oli ehtinyt pihaan.

En itkenyt edes silloin kun pääsin viimein yksin kotiin istumaan. En tahtonut ketään seurakseni vaan tahdoin olla yksin. Järkytys oli vallannut minut täysin. Ehdin olla kotona vain hetken kuin ovikelloni soi ja poliisit tulivat asuntooni. Kertoivat, että isäni on kuollut.. Olivat ihmeissään kun ilmaisin, että tiedän jo ja utelivat, että kuinka se on mahdollista, kunnes kerroin että olimme huolissamme ja mummo soitteli ympäriinsä ja isän ystävä oli vahvistanut asian, koska olivat tulleet paikalle nähdessään ambulanssit. Poliisit kertoivat tapahtuneesta tarkempaa versiota, jota kuuntelin tyynenä. Sanoivat, että isäni ilmeisesti viimein luovutti kun näki ambulanssin, koska ajatteli, että kaikki menee nyt hyvin. Apu on tulossa.

Ajatus oli omalla tavallaan lohduttava, koska pelkäsin niin, että isä kuolisi yksin ja peloissaan. Ehkä ambulanssi toi omaa turvaa, että nyt tulee apua ja ei ole enää yksin. Nyt voi jo luovuttaa. En tahdo kertoa teille enempää tavasta kuinka isäni kuoli, koska se luultavasti järkyttäisi liikaa. Minua se ainakin järkytti ja näin tapahtuman unissani niin useasti, että oksensin usein herättyäni.

Poliisit eivät olisi millään halunneet jättää minua yksin, koska varmasti huomasivat, että koska en edes itke, niin jokin on vikana. Vannoin että mieheni tulee pian kotiin, että kaikki on kunnossa. Poliisit lähtivät vastahakoisesti ja pahoittelivat tapahtunutta monesti.

Tiedän, että myös nyt olen kertonut hyvinkin yksityiskohtaisesti osan tapahtumista, vaikka vannoin että keskityn vain kaikkeen hyvään. Ehkä osittain oloni paranee, kun saan avautua asiasta edes jonnekin.

Vaikka tuska, jota jouduin kokemaan ja koen edelleen, on valtava.. Niin kyllä minulle luo vahvuutta ja voimaa se, millaisena isäni muistan. Hän ei lopussa valittanut enää kivusta vaan vähätteli sitä, sellainen hän oli. Ei halunnut, että muut huolestuvat. Piti huolen etten minä ja veljeni joutunut kuuntelemaan huonoja asioita liikaa. Isäni jaksoi aina vitsailla ja olen aina ollut kateellinen hänen loistavalle huumorintajulleen. En muista isäni monesti olleen vihainen tai kiukkuinen kenellekään. Asiat mitkä muistuvat parhaiten ovat nauru ja hymy ja kiusoitteleminen. Isäni oli loistava myyjä ja harvat muistavat hänestä huonoja asioita.

Kannan aina mukanani isäni vihkisormusta, koska tunnen näin isäni olevan lähellä aina.

Isäni oli sellainen ihminen, että oli valmis viemään minut yksin Särkänniemeen silloin kun jokainen muu perui reissun samana päivänä. Muistan aina kun pienenä menin isälleni sanomaan surkeana, että eiköhän reissu ole peruttu kun lähtiöitä on vaan minä. Siihen isä vaan totesi, että sittenhän meitä on ihan tarpeeksi. Sellaisena ihmisenä minä muistan minun isäni.

Siitä olen maailmalle kiitollinen, että sain jakaa elämäni noinkin upean ihmisen kanssa ja saan aina olla osa häntä ja jatkaa hänen perintöään tulevaisuudessa. Aion kertoa tuleville lapsilleni, kuinka upea ihminen minun isäni on ollut. Tein hautajaisiin silti muistovideon, jota suunnittelin. Harmikseni pätkä, jota siihen toivoin, jäi saamatta koska kohtalo puuttui peliin liian aikaisin, mutta onneksi isästä oli vuosien takaa materiaalia jota pystyin käyttämään. Ihmiset olivat kiitollisia, että saivat kuulla vielä kerran isäni äänen ja nähdä sen hymyn "elämässä". Tahtoisin näyttää myös videon teille, mutta se rikkoisi varmasti liikaa sitä rajaa, minkä tahdon vetää itseni ja blogini väliin.

Olen kiitollinen kaikesta ja toivon, että enkelit pitävät isästäni huolta. Toivottavasti hän seuraa sitä, mitä elämä on minulle tuonut ja tulee tuomaan. Tarvitsen sen oman suojelusenkelin ja uskon vahvasti, että vielä tapaamme kun sen aika on. Rakastan sinua, isä. Jopa läpi kyynelten.

Muumi: Kaapin kätköjä vol. 4

Päivityksessä on muutama uusi juttu, mutta suurinosa on kaapin kätköistä kaivettuja muumituotteita. Yksi rakkaimpia, on vanha lastenastiasto, jota valmistettiin muistaakseni 1990-1994. Monilla, jotka on syntynyt tuohon aikaan sattuu olemaan tämä sama astiasto ja mukava kuulla, että melkein kaikilta ystäviltänikin tämä löytyy. Omastani valitettavasti on muki joskus aikoja sitten mennyt rikki, joten oma astiastoni on vajaa sen osalta. Harmi homma!

Löysin myös viimein kaipaamani Niiskuneiti mukin, joka siis on lisäys mukeihini!

Löytyy myös Seikkailu astiastoa jonkun verran, mukin aikaisemmin olenkin esitellyt, mutta itseltäni löytyy myös syvä lautanen ja perus lautanen + lusikat.

Stockmann kokoelma on myös hyvällä mallilla ja tuskin muuta siihen enää kehtaan hankkiakaan!

Ja sitten kaikkein ihanin juttu, kannattaa tutustua nettisivustoon www.ihanaiset.fi, aivan älyttömän ihania muumijuttuja löytyy, jos joku tykkää!

Sieltä siis tämä oma maailman suloisin rahapussini, pysyy tavarat tallessa!

Nyt ei muistikuvieni mukaan pitäisi muuta muumikamaa löytyäkään, paitsi toki yksi pyyhe ja lisäksi muutamia käsipyyhkeitä, mutta ne välttämättä ei ole esittelyn arvoisia! Pahoittelen kuvien väritystä ja muuta, kun mun rakas muokkausjuttuni päätti tehdä bänät, että voi olla että muokkailen kuvia paremmin vielä myöhemmin, mutta eiköhän noista saa selvää! 

"Limaista, mutta maukasta!"

Koska blogini aiheenkin tietäen, keräilen paljon kaikkea ja olen edelleen aivan järjetön materialisti, jonka kanssa monet varmasti huokailevat, että mitä nyt taas!

Yksi monista intohimoistani on siis lasten piirretyt, joita omistankin mukavasti, mutta suurin intoni tulee tietenkin ihaniin Disneyn elokuviin. En itseasiassa tunne montaa aikuistakaan, jotka ei näistä pitäisi ja katselisi silloin tällöin. Mukavaa puuhaa ja todella mahtavia repliikkejä sekä kappaleita, jotka muistaa kauan elämässään. Näitä tulee kavereiden kanssa varsinkin vieläkin kytättyä ja jos joskus lohkaisee jostain elokuvasta repliikinkin niin jokainen tietää, että mistä on kysymys! Ei ole vielä tullut vastaan ihmistä, joka olisi katsonut kuin vajaata, että miksi tuo noin sanoi. Kaikki tietää nämä asiat! 

Yksi suurin syy, miksi tänään halusin tehdä päivityksen Disneyn piirretyistä, sattui olemaan oma isäni. Muistan kuinka katsoin usein pienenä kyseisiä elokuvia isäni kanssa ja yksi viimeisimpiä hetkiä kun saimme olla isän kanssa kahdestaan liittyi myös Disney elokuviin. Isä oli luonani viikonlopun ja ennen hänen lähtöään päätimme katsoa Disneyn uusimman "Kaksin Karkuteillä" - elokuvan, jolle nauroimme päättömästi ja rakastuimme aivan älyttömään kameleonttiin, jollaisen olen itsekin omistanut. 

Muisto on ihana ja erittäin rakas ja se tuo mieleeni hyvän fiiliksen, eikä yhtään surua. En tunne katumusta siitä, että yksi viimeisimmästä hetkistä sisälsi naurua, eikä kyyneleitä. Monet varmaan tässä vaiheessa on jo lukenut rivien välistä, että isäni on menehtynyt noin vuosi sitten ja suurimmaksi osaksi tämä omaankin elämään liittyvä päivitys on unestani johtuva, jossa oma isänikin päätti esiintyä. Siitä pääsimme siis loikkaamaan aivan fantastiseen mielikuvitusmaailmaan, jolla ei ole rajoja. Piirrettyihin.

Jokainen varmasti muistaa sen hehkuvan naurun ja upeat persoonnalliset hahmot, joiden kanssa suurinosa meistä on saanut kunnian kasvaa. Muistan aina lausahduksia, kuten "Se on HERRA banaanipää sinulle!" tai "Mitä sä läähätät, jäbä?!"

Näitä on varmasti monien vanhemmatkin saanut kuulla kyllästymiseen asti, paitsi että itse en kyllä kyllästy koskaan. On ollut oikeasti kunnia saada katsoa kyseisiä elokuvia ja nähdä takana paljon muutakin kuin piirrettyä kuvaa.

Koska pääsimme aiheeseen isäni kautta, aion omistaa myös myöhemmin jonkun päivityksen kokonaan omalle isälleni ja muistella sitä, millainen hän oli ja kuinka suuri osa oma vanhempi on lapsen elämässä. Luultavasti päivitys tulee nyt helmikuun lopulla, koska lähestymme kovaa vauhtia sitä aikaa, kun tasan vuosi on vierähtänyt hänen poismenostaan. Isäni ei ole tavara, minkä pystyisin omistamaan, vaan henkilö josta olen vastentahtoani joutunut luopumaan. Ehkä suurin ja rankin fakta minulle on, että kaikkea ei voi omistaa ja sen vuoksi varmaan tyydyttäydynkin ajatukseen ja saan mielihyvää omistamistani tavaroista.

Tässä myös kuvaa omistamistani Disneyn elokuvista, ainoastaan muutama hieman huonompi tapaus heiltä puuttuu, mutta muuten kokoelmani on suhkot täydellinen. Klikatkaa kuva isommaksi, niin näkyy paremminkin!